Mun perhe

Tähän väliin päivän tauko kynsistä, ajattelin esitellä teille meidän talouden karvakatraan.

Kun aloimme seurustella mieheni kanssa, meillä molemmilla oli oma koira. Oikeastaan koirien avulla tutustuttiinkin; oltiin työkavereita ja puhuttiin töissä, että voitais ehkä lähteä ulkoiluttamaan hauvoja yhdessä.

Mun sesse on Walesinspringerspanieli Milla. Kohta 2-vuotias riiviö, joka on ehtinyt hajottaa emäntänsä kalustoa enemmän, kuin emäntä olisi ikinä uskonut ennen koiran hankkimista! Rakas, ku mikä ja heti tulee ikävä, jos joutuu jättää hoitoon jonnekin.

Puolison koira on valpas Laivakoira a.k.a. Schipperke Lupu. Nythän koirat ovat yhteisiä, eikä määritelmää mun koira - sun koira enää ole. Lupu on hyvin määrätietoinen kodin puolustaja, eikä päästä uusia tuttavuuksia helpolla sisään, mutta tutustuttuaan sulattaa yleensä sydämen kuin sydämen. Lupu nukkuu nykyään yöt mun kyljessä kiinni. (Joillekin) Laivakoirille ominainen piirre on aurinkoinen hymyily, kun rakas omistaja tai muu tärkeä henkilö palaa kotiin tai näkee pitkästä aikaa. Lupu siis irvistää niin, että kaikki hampaat näkyy, mutta ei todellakaan agressiivisessa merkityksessä, vaan ollessaan superiloinen :).

Yhdessä Millasta ja Lupusta on tullut erottamattomat ja ikävä on suuri, jos isäntä päättää lähteä esimerkiksi juoksulenkille vain toisen kanssa. Välillä leikki yltyy vingahteluja aiheuttavaksi painiksi, mutta molemmat tietää onneksi rajansa ja vahingoilta on säästytty.

Irtokarvoja ei vielä tuntunut pursuavan ihan riittävästi joka paikasta, joten päätettiin kasvattaa laumaa kesällä vielä kahdella kissanpennulla. Yksi poika oli tarkoitus ottaa, mutta se muuttuikin kahdeksi tytöksi, kun päästiin paikan päälle ihastelemaan pentueita. Aino ja Siru syntyivät Somerolaisessa navetassa. Tytöillä on viikko ikäeroa ja niistä jompi kumpi on toisen täti :).

Aino on se isompi, eli veikataan viikkoa vanhemmaksi. Aino oli kotiin tullessaan melko arka, eikä liiemmin välittänyt hellyydenosoituksista. Siedätysterapian avulla tilanne on muuttunut kuitenkin onnellisempaan suuntaan. Koirat, varsinkin Milla, ovat jostain syystä ottaneet Ainon lempilapsekseen ja "paijaa" mennen tullen, välillä niin, että mamia hirvittää. Tämä on myös paljon äänekkäämpi yksilö, kuin toinen. Se ei mau'u, niin kuin kissat yleensä, vaan kurnuttaa sammakkomaisesti lähes koko ajan ollessaan kontaktissa koirien, ihmisten tai toisen kissan kanssa.

Siru, se pienempi yksilö, on ollut alusta saakka tosi sosiaalinen syliinkäpertyjä. Äärimmäisen suloinen tyttönen. Mielestäni Siru on asettanut tietynlaiset auktoriteettirajat koiria kohtaan ja jos koirat yltyisivät "paijaamaan" Sirua yhtä "lempeästi", kuin Ainoa, se vaan olisi totaalisen nounou-tilanne. Koirat ovat onneksi fiksuja ja ymmärtävät suomen kieltä ihan kiitettävästi. Näidenkin kanssa siis ollaan säästytty vahingoilta.

Vaikka välillä meno vähän hirvittääkin.